Tekstitehtävä: Schlick
Kysymys 1 / 5
Lue oheinen teksti ja vastaa sen perusteella monivalintatehtäviin.
Moritz Schlickin näkemyksiä kielestä, merkityksestä ja todellisuudesta
(Tekstikatkelmia artikkelista Moritz Schlick, Positivismi ja realismi. Suom. Risto Vilkko. Teoksesta Ajattelu, kieli, merkitys, toim. Panu Raatikainen. Gaudeamus 1997.)
Kaikentyyppisen filosofoinnin ensimmäinen askel ja kaiken huolellisen ajattelun perusta on oivaltaa, että on täysin mahdotonta ilmaista minkään väitteen merkitystä muulla tavoin kuin kuvailemalla se asiantila, jonka täytyy vallita, jotta väite olisi tosi. Mikäli se ei vallitse, väite on epätosi. Lauseen merkitys on ilmeisestikin yksin siinä, että se ilmaisee tietyn asiantilan. Tämä asiantila täytyy näyttää lauseen merkityksen ilmoittamiseksi. Voidaan tosin sanoa lauseen itsensä jo ilmoittavan tämän asiantilan; kyllä, mutta ainoastaan sille, joka sen ymmärtää.
Mutta milloin ymmärrämme lauseen? Silloinko, kun tunnen siinä esiintyvien sanojen merkityksen? Nämä voidaan selittää määritelmien avulla. Mutta määritelmät tuovat mukanaan uusia sanoja, joiden merkitys minun täytyy edelleen tuntea. Määritteleminen ei voi jatkua loputtomiin, joten päädymme siis lopulta sanoihin, joiden merkitys ei ole edelleen lauseella kuvailtavissa; se täytyy osoittaa välittömästi. Viime kädessä sanan merkitys täytyy näyttää, se täytyy antaa. Tämä tapahtuu viittaamisen, osoittamisen aktissa, ja ositetun täytyy olla annettu, sillä muutoin se ei voi tulla osoitetuksi.
Löytääksemme lauseen merkityksen meidän täytyy niin ollen muuttaa lauseen muotoa peräkkäisillä määritelmillä, kunnes siinä lopulta esiintyy vain sellaisia sanoja, joita ei voi enää edelleen määritellä, vaan joiden merkitys voidaan ainoastaan suoraan osoittaa. Lauseen totuuden ja epätotuuden kriteeri on silloin se, että tiettyjen (määritelmässä mainittujen) ehtojen puitteissa tietyt annetut aistinsisällöt vallitsevat tai eivät vallitse. Kun tämä kriteeri on kiinnitetty, on kiinnitetty kaikki, mistä lauseessa puhutaan, ja siten tiedän sen merkityksen.
Mikäli en periaatteessa kykene todentamaan lausetta eli kun absoluuttisesti en tiedä, kuinka minun tulisi menetellä sen kanssa – mitä minun tulisi tehdä varmistuakseni sen totuudesta tai epätotuudesta – en ilmiselvästikään tiedä, mitä lause itse asiassa väittää, koska tällöin en nimittäin kykene tulkitsemaan lausetta niin, että etenisin määritelmien avulla sen sanamuodosta mahdollisiin annettuihin aistinsisältöihin. Ja sikäli kuin tämä on minulle mahdollista, voin tätä kautta myös periaatteessa osoittaa todentamistavan (vaikka käytännön syistä saatankin usein olla tosiasiassa kykenemätön hyödyntämään sitä). Niiden olosuhteiden ilmoittaminen, joiden vallitessa lause on tosi, on samaa kuin sen merkityksen ilmoittaminen, eikä mitään muuta. (...)
Näin ollen johdonmukainen empirismi ei kiellä ulkomaailman olemassaoloa; se vain osoittaa tämän olemassaoloväitteen empiirisen merkityksen. (...)
Transsendentin ulkomaailman olemassaolon kiistäminen olisi aivan yhtä lailla metafyysinen väite kuin sen myöntäminenkin; johdonmukainen empiristi ei siten kiistä transsendenttia vaan selittää sekä sen kieltämisen että myöntämisen olevan yhtä lailla merkityksettömiä.
Viimeinen erottelu on erittäin tärkeä. Olen vakuuttunut, että merkittävin vastustus käsitystämme kohtaan johtuu siitä, ettei erottelua lauseen epätotuuden ja merkityksettömyyden välillä huomioida. Lause ”Puhe metafyysisestä ulkomaailmasta on merkityksetöntä” ei sano: ”Ei ole olemassa metafyysistä ulkomaailmaa”, vaan jotakin toto coelo [= kokonaisuudessaan] täydellisesti muuta. Empiristi ei sano metafyysikolle: ”Sinun sanasi väittävät epätotta” vaan ”Sinun sanasi eivät väitä yhtään mitään!” Hän ei asetu vastustamaan metafyysikkoa, vaan sanoo: ”En ymmärrä sinua.”
Tehtävä:
Valitse sopiva vaihtoehto.
Mikä seuraavista määritelmästä vastaa lähinnä Schlickin kantaa?
Moritz Schlickin näkemyksiä kielestä, merkityksestä ja todellisuudesta
(Tekstikatkelmia artikkelista Moritz Schlick, Positivismi ja realismi. Suom. Risto Vilkko. Teoksesta Ajattelu, kieli, merkitys, toim. Panu Raatikainen. Gaudeamus 1997.)
Kaikentyyppisen filosofoinnin ensimmäinen askel ja kaiken huolellisen ajattelun perusta on oivaltaa, että on täysin mahdotonta ilmaista minkään väitteen merkitystä muulla tavoin kuin kuvailemalla se asiantila, jonka täytyy vallita, jotta väite olisi tosi. Mikäli se ei vallitse, väite on epätosi. Lauseen merkitys on ilmeisestikin yksin siinä, että se ilmaisee tietyn asiantilan. Tämä asiantila täytyy näyttää lauseen merkityksen ilmoittamiseksi. Voidaan tosin sanoa lauseen itsensä jo ilmoittavan tämän asiantilan; kyllä, mutta ainoastaan sille, joka sen ymmärtää.
Mutta milloin ymmärrämme lauseen? Silloinko, kun tunnen siinä esiintyvien sanojen merkityksen? Nämä voidaan selittää määritelmien avulla. Mutta määritelmät tuovat mukanaan uusia sanoja, joiden merkitys minun täytyy edelleen tuntea. Määritteleminen ei voi jatkua loputtomiin, joten päädymme siis lopulta sanoihin, joiden merkitys ei ole edelleen lauseella kuvailtavissa; se täytyy osoittaa välittömästi. Viime kädessä sanan merkitys täytyy näyttää, se täytyy antaa. Tämä tapahtuu viittaamisen, osoittamisen aktissa, ja ositetun täytyy olla annettu, sillä muutoin se ei voi tulla osoitetuksi.
Löytääksemme lauseen merkityksen meidän täytyy niin ollen muuttaa lauseen muotoa peräkkäisillä määritelmillä, kunnes siinä lopulta esiintyy vain sellaisia sanoja, joita ei voi enää edelleen määritellä, vaan joiden merkitys voidaan ainoastaan suoraan osoittaa. Lauseen totuuden ja epätotuuden kriteeri on silloin se, että tiettyjen (määritelmässä mainittujen) ehtojen puitteissa tietyt annetut aistinsisällöt vallitsevat tai eivät vallitse. Kun tämä kriteeri on kiinnitetty, on kiinnitetty kaikki, mistä lauseessa puhutaan, ja siten tiedän sen merkityksen.
Mikäli en periaatteessa kykene todentamaan lausetta eli kun absoluuttisesti en tiedä, kuinka minun tulisi menetellä sen kanssa – mitä minun tulisi tehdä varmistuakseni sen totuudesta tai epätotuudesta – en ilmiselvästikään tiedä, mitä lause itse asiassa väittää, koska tällöin en nimittäin kykene tulkitsemaan lausetta niin, että etenisin määritelmien avulla sen sanamuodosta mahdollisiin annettuihin aistinsisältöihin. Ja sikäli kuin tämä on minulle mahdollista, voin tätä kautta myös periaatteessa osoittaa todentamistavan (vaikka käytännön syistä saatankin usein olla tosiasiassa kykenemätön hyödyntämään sitä). Niiden olosuhteiden ilmoittaminen, joiden vallitessa lause on tosi, on samaa kuin sen merkityksen ilmoittaminen, eikä mitään muuta. (...)
Näin ollen johdonmukainen empirismi ei kiellä ulkomaailman olemassaoloa; se vain osoittaa tämän olemassaoloväitteen empiirisen merkityksen. (...)
Transsendentin ulkomaailman olemassaolon kiistäminen olisi aivan yhtä lailla metafyysinen väite kuin sen myöntäminenkin; johdonmukainen empiristi ei siten kiistä transsendenttia vaan selittää sekä sen kieltämisen että myöntämisen olevan yhtä lailla merkityksettömiä.
Viimeinen erottelu on erittäin tärkeä. Olen vakuuttunut, että merkittävin vastustus käsitystämme kohtaan johtuu siitä, ettei erottelua lauseen epätotuuden ja merkityksettömyyden välillä huomioida. Lause ”Puhe metafyysisestä ulkomaailmasta on merkityksetöntä” ei sano: ”Ei ole olemassa metafyysistä ulkomaailmaa”, vaan jotakin toto coelo [= kokonaisuudessaan] täydellisesti muuta. Empiristi ei sano metafyysikolle: ”Sinun sanasi väittävät epätotta” vaan ”Sinun sanasi eivät väitä yhtään mitään!” Hän ei asetu vastustamaan metafyysikkoa, vaan sanoo: ”En ymmärrä sinua.”
Tehtävä:
Valitse sopiva vaihtoehto.
Mikä seuraavista määritelmästä vastaa lähinnä Schlickin kantaa?